Mä olen tänään ollut jotenkin niin huonolla tuulella. Tai en ehkä voi sanoa, että huonolla tuulella. Enemmänkin stressaantunut, jännittynyt ja yksinäinen. Kaivannut seuraa, mutta sitten taas en ole halunnut lähteä mihinkään, vaan olla vaan yksin kotona koiran kanssa. Mua jännittää tuleva muutto. Mä odotan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta silti samalla se jännittää mua ihan älyttömästi. Mä pelkään sitä, että miten mä tulen sopeutumaan uudelle paikkakunnalle. Miten mä sopeudun siihen, että mulla ei olekaan enää varmaa koiran hoitopaikkaa muutaman kilometrin päässä. Mulla ei ole ystäviä siinä lähellä, vaan mun täytyy ensin matkustaa bussilla ja junalla tänne. Autoahan en siis omista. Mua jännittää, löydänkö miten nopeasti työpaikan uudelta paikkakunnalta/lähistöltä, vai joudunko reissaaamaan päivittäin tätä väliä päästäkseni töihin ja joudunko pitkään vielä tekemään sitä, mikä mua ei enää oikeasti pätkääkään kiinnosta.

Odotan sitä, että mä valmistun. Odotan sitä, että pääsen tekemään sitä, mikä musta tuntuu tällä hetkellä oikealta. Odotan sitä, kun pääsen asettumaan aloilleni ja ei tarvitse enää stressata näitä asioita. Odotan sitä, että on se työpaikka ja uusi oma koti valmiina. Sitä, että saan olla rakkaani kanssa päivittäin, ei tarvitse olla erossa puolta viikkoa sen takia, että koulu ja työt menevät niin ristiin. Sitten on se yhteinen koti, jonne palata työ- tai koulupäivän jälkeen. Päästään rakentamaan sitä yhteistä tulevaisuutta valmiimmaksi. Päästään lähemmäksi niitä haaveita, joita on.

Vaikka mua jännittää, stressaa ja pelottaa, niin silti mä olen onnellisempi kuin koskaan ikinä. Ja se on vain ja ainoastaan tämän herran ansiota. Hän saa mut tuntemaan tärkeäksi, välitetyksi ja rakastetuksi. En halua ikinä päästää irti. En olisi ikinä voinut kuvitella, että joskus mun kohdalle osuu näin suuri onni. <3